Lapsena liikuin koko ajan. Kiipeilin puissa, hypin hyppynarua, luistelin, pyöräilin, hiihdin, juoksentelin ja uin. Liikkuminen oli kivaa ja luonnollista.

Muistan voitonvarmuuden, jonka siivittämänä lähdin koulun hiihtokilpailuun toisella luokalla. Aurinko paistoi, pakkanen tuoksui, hanki hohti ja poskeni punoittivat. Tuntui kuin olisin lentänyt ladulla sinisten Järvisteni kanssa.

Olin lopputuloksissa toiseksi viimeinen.

Muistan miten häpesin. Mitä olin luullut? Ilo liikkumisesta katosi siinä hetkessä, kun meidät pienet hiihtäjät oli laitettu paremmuusjärjestykseen.

Lopulta kouluaikoina omaksuin ajatuksen, etten ole kovin urheilullinen. Siitä oli todisteena keskinkertainen numero todistuksessa. Aloin vihata liikuntaa.

Vasta parinkymmenen vuoden tauon jälkeen uskaltauduin taas urheilemaan omin päin. Yllätys oli suuri, kun huomasin pitäväni siitä. Lenkkeilystä ja jumppaamisesta tuli samanlainen hyvä olo kuin joskus lapsena. En vieläkään menestyisi urheilukilpailuissa, mutta kyllä minä liikunnallinen olen.

Vääristyneet käsitykset itsestä syntyvät helposti. Yksittäinen häpeän tai epäonnistumisen hetki saattaa johtaa käsityksen itsestä aivan väärille laduille. Pahimmillaan siitä tulee itseään toteuttava ennuste, joka karsii sävyjä tai kokonaisia asioita pois elämästä - kuten minulta liikunnan.

Käsitys itsestä saattaa ajautua harhateille silloinkin, jos joku toinen - tarkoituksella tai vahingossa - lausuu jotain ajattelematonta. Mitä lähempää määrittely tulee, sitä todempana sitä alkaa pitää.

Miten moneen meistä anoppi, puoliso, opettaja, vanhempi tai sisarus on lyönyt leiman, jota itsekin lopulta uskomme? Maailma on täynnä laiskaksi, tyhmäksi, lihavaksi, huonoksi vanhemmaksi, kelvottomaksi työntekijäksi tai kiittämättömäksi lapseksi itsensä tuntevia ihmisiä, koska joku toinen on heille niin sanonut.

Ikävimmillään sellainen on tarkoituksella tapahtuvaa kiusaamista. Vaurioita voi kuitenkin syntyä täysin vahingossakin, tarkoittamatta. Herkällä hetkellä lausutut väärät sanat palavat tärykalvoille ja pinttyvät sieluun.

Kun sitten jossain vaiheessa alkaa miettiä, millainen oikein onkaan, saattaa huomata, että on ajatellut monta vuotta itsestään ihan oudoilla tavoilla. Joskus herättelijäksi tarvitaan toinen ihminen, joka näkee totuuden.

On helppo uskoa itsestään pahaa, jos toinen niin sanoo, mutta vielä vahvempia ovat toisen ihmisen rakastavat, korjaavat ja lohduttavat sanat. Ajatella miten paljon paremmaksi monen käsitys itsestään muuttuisi, jos olisi mahdollista nähdä itsensä välittävän läheisen silmin.

Menneitä häpeällisiä kokemuksia voi yrittää parantaa niin, että uskaltautuu tekemään sellaista, missä on joskus epäonnistunut. Silloin voi huomata, että häpeä ja uudelleen mokaamisen pelko on kasvanut omassa mielessä paljon todellisuutta suuremmaksi.

Omalla kohdallani olen yrittänyt asia kerrallaan oikaista itselleni, millainen oikein olenkaan. Vääristymiä on ollut paljon.

Suksille en silti ole 80-luvun jälkeen uskaltautunut. Ehkä jo tänä talvena taas hiihdän. Posket punoittaen, vauhdista piittaamatta.